Yhdysvaltalaisen Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko ilmestyi vuonna 1991 saaden heti lajaa huomiota, useimmiten varsin negatiivista. Kirjan häikäilemätön väkivalta ja raiskaukset, ihmismielen synkinten salaisuuksien kuvaileminen, johtivat kirjan kieltämiseen Yhdysvalloissa, ja kielto tai tietyt rajoitukset mynnissä ovat vieläkin voimassa osassa Yhdysvaltain osavaltioista. Erkki Jukarainen suomensi teoksen vuodeksi 1993, ja suomennoksen julkaisi ensin Pikku-Idis ja myöhemmin Tammi.
Patrick Bateman on miljonääripankkiiri 1980-luvun New Yorkissa. Ulkoapäin Bateman vaikuttaa tavallisen ylimieliseltä ja arvostetulta hedonistilta. Vain hienoimmat ravintolat ja kalleimmat puvut kelpaavat herralle, puhumattakaan manikyyrin ja ylellisen peseytymisen tarpellisuudesta. Näitä Batemanin pinnallisia mieltymyksiä kuvataan kirjassa puudutavan tarkasti kun jokaisen henkilön jokaisen vaatekappaleen merkki ja malli ja muodikkuus määritellään, samoin kuin Batemanin uusimmat elektroniikkalaitteet ja peseytymistavat. Näistä kuvailuista tulee nykyään lähinnä huvittunut olo, kun kasetteja soittavat Walkmanit edustavat tekniikan uusinta uutta ja niiden ylivoimaisuutta korostetaan useampaan otteeseen.
Bateman ei silti tunnu löytävän täydellistä tyydytystä kuntoilusta, kasvohoidoista ja tyylivinkeistä, vaan hänen komean ulkokuorensa alta alkaa työntyä hyytävä, epäinhimillinen hahmo. Siirtyminen tähän tapahtuu hienovaraisesti. Ensimmäiset merkit Batemanin intohimosta väkivaltaan on raat videokasetit joita hän lainaa ja käyttää niiden paluttamista usein tekosyynä poistua ikävältä illalliselta. Seuraavana vuorossa on veristen lakanoiden ja pukujen pesulaan vieminen. Kirja etenee raakojen tekojen jatkumona, kirjan edetessä inhimillisyys jää yhä kauemmas taakse ja teot käyvät verisemmiksi ja niitä kuvaillaan yksityiskohtaisemmin.
Patrick käy tyypilisesti illallisilla ystäviensä kanssa, ja miljonäärien tyyliin heidän suurin ongelmansa on löytää kaikkien mielestä paras ravintola. Heillä on tapana vetää kokaa ja iskeä piukkabodyja illalla, mikä sopii erinomaisesti Batemanin yöllisiin suunnitelmiin. Hän vie piukkabodyja kotiin, raiskaa heidät ja lopulta kiduttaa ja tappaa. Hän toteuttaa sairaita fantasioitaan paitsi leikkelemällä eläviltä naisilta huulia ja sukuelimiä myös kokkaamalla ruumiista ruokaa itselleen ja harrastamalla nekrofiliaa.
Bateman tunnustaa harrastamansa raakuudet useampaan otteeseen kesken keskustelun ystävilleen, jotka kuitenkin laittavat kommentit Batemanin erinomaisen, mutta kummallisen, huumorintajun piikkiin. Hän jopa tunnustaa kaikki tekonsa puhelinvastaajaan, mutta kukaan ei ota häntä tosissaa. Minämuodossa kirjoitettu kirja pyrkii kuvailemaan realistisesti vainoharhaisen murhaajan ajatusmaailmaa, joka toisinaan vaikuttaa lähes riippuvuuttaan katuvalta, vain muuttuakseen seuraavassa hetkessä taas verenhimoiseksi. Batemanin harhat ihmisenmuotoisesta vakoilevasta puistonpenkistä ja pankkiautomaatista, joka käskee tappamaan kissoja herättää ajatuksia tapahtuiko murhat vain Patrickin päässä.
Kirjan lähinnä naisiin kohdistuva väkivalta ja sen erityisen suora kuvaaminen on herättänyt keskustelua, etenkin feministit ovat pitäneet kirjaa mauttomana. Kirja kuitenkin vain peilaa nyky-yhteiskunnan välinpitämättömyyttä julmuutta kohtaan. Paljon kohuttu kirja lopulta vain nostaa esille yhteiskunnan ongelmia liioitellen ja ironisoiden.
Vaikka kirjan ajatus on mielenkiintoinen ja psykopaattimurhaajan maailman ei pitäisi olla pitkäveteinen, oli kirja minulle lievä pettymys. Batemanin pinnallisuutta kuvaava yksityiskohtainen vaatteiden määrittely ja loputtomat tyylivinkit olivat yksinkertaisesti unettavia, vähemmälläkin olisi saatu esitettyä päähenkilön kiinnostus merkkivaatteisiin. Tiivistettynä kirja olisi voinut olla oikeinkin hyvä, murhien kuvailu paitsi inhottaa, myös koukuttaa tehokkaasti. Ja kirja ehdottomasti tarttuu ajankohtaisiin ongelmiin, ja laittaa jokaisen miettimään yhteiskuntamme toimintaa.
