Säännönmukaisia satuja

Klassismin aikaan 1600-luvulla kirjallisuudelle luotiin Ranskan akatemiassa tiukat säännöt. Oikeakielisyys nostettiin suureen arvoon ja luotiin mm. runousoppi, joka loi raamit hyväksyttävälle runoudelle. Tuhon aikaan ei hyväksytty eri kirjallisuuden lajien sekoittamista, vaan pyrittiin muodon ja sisällön yhtenäisyyteen, ehyisiin teksteihin. Sadut nousivat klassismin aikana tärkeiksi, kun yksilön toiminta yhteisön hyväksi korostui. Tarkoituksena oli luoda varoittavia esimerkkejä ja opettaa toimimaan oikein ja yhteiseksi hyväksi. Sadut oli kohdistettu aikuisviihteeksi, joten niitä ei kaunisteltu nykyisten lasten satujen tapaan.

Charles Perrault kuului kirjallisuuden sääntöjä määrittäneeseen Ranskan Akatemiaan, joten hänen kirjoittamansa satukirja, Hanhiemon satuja, noudatti kirjallisuuden sen hetkisiä ihanteita tarkasti. Suurin osa kirjan saduista on vanhoja suullisesti levinneitä satuja, jotka Perrult vain ensimmäisenä kirjoitti ylös. Tästä johtuen olemme kuulleet näistä saduista uudempiakin versioita, usein vähemmän raakoina.

Kirjan ensimmäinen satu on jokaiselle tuttu kertomus Punahilkasta, poikkeavaa tarinassa on sen loppu, koska kukaan ei tule pelastamaan Punahilkkaa ja mummoa. Jokaisen tarinan lopussa on runomuotoinen opetus, joka avaa sadun merkityksen. ”Kas tässä näkyy, ettei milloinkaan; saa lapset seisahtua kuulemaan; kun oudot sedät pakinoi.; Se tyttösille turman tuoda voi. - - Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon!; Ne sudet vasta ilkiöitä on”, sanotaan Punahilkan opetuksessa. Jotta sanoma pysyy selkeänä ja yhdenmukaisena tarinaan, ei Punahilkka voinut selvitä hengissä, koska silloin voisi turhaan alkaa luottaa hyvään onneen ja muiden apuun.

Klassismin sivistävä, kansaa opettava tavoite näkyy kaikissa sen ajan kirjoitetuissa saduissa, Perraultin saduissa oli opetus, mutta toinen Ranskan Akatemian jäsen Jean de la Fontaine teki itse opetuksesta lyhyitä satuja. Klassimi ihannoi antiikkia, joten oli ymmärrettävää, että Fontaine innostui, runojen ja draaman lisäksi, jo antiikin aikaan kirjoitetuista faabeleista. Hän luki ja myös uudelleen kirjoitti Aisopoksen faabeleita, kuten kävi Jänikselle ja kilpikonnalle. Fontainen omat faabelit ottivat useimmiten kantaa politiikkaan, kuten Leijona ja hyttynen, jossa hyttynen voittaa leijonan pistämällä leijonaa kaikkialle, lopuksi kuonoonkin, jäämättä pienuutensa ansiosta kiinni. Tämän sadun voisi kuvitella viittaavan Ludvig XIV:n hovin valtataisteluihin, joita ei voinut turvallisesti käsitellä muuten kuin vertauskuvallisesti.

Fontainen faabelit olivat hyvin kaavamaisia, lyhyitä eläinsatuja, jotka loppuivat aina lyhyeen opetukseen. Klassismin ajan saduissa ei haluttu jättää mitään avoimeksi ja lukijan oivallettavaksi, vaan kaikki selitettiin auki. Toisin kuin Fontainen faabelit, olivat Perraultin sadut usein lähempänä todellisuutta. Siniparta kielsi vaimoltaan yhden huoneen käyttämisen hänen ollessaan matkalla. Uteliaisuus vei tietenkin voiton ja vaimo avasi huoneen oven, siletä hän löysi kaikki Siniparran entiset vaimot raa’asti tapettuina. Avaimeen jäi tahra, josta Siniparta sai tietää vaimon pettäneen hänen luottamuksen ja hän aikoi tappaa tämän niin kuin kaikki edellisetkin vaimonsa.  Onneksi vaimon veljet ehtivät ajoissa paikalle ja Siniparta kuoli vaimon sijasta.

Siniparran tarina on paitsi opettava, myös lähellä nykypäivän kauhuviihdettä. Siinä ei ole mitään yliluonnollista, vaan se voisi oikeastikin tapahtua, mikä lisää tarinan karmivuutta. Klassismin aikana tarinoissa ei tarvinnut olla onnellinen loppu. Usein hyvä, mutta typerä häviää ilkeälle ja viekkaalle. Esimerkiksi faabelin rajoja koettelevassa Savi- ja rautapadassa, jossa eläimet on korvattu esineillä, kiltti savipata menee rikki, kun se törmää hänet kävelylle houkutelleeseen rautapataan. Tarinan opetus: ”On parasta kulkea vertaisensa rinnalla, jottei käy kuin poloiselle savipadalle” kertoo tuon ajan luokkayhteiskunnan ihannoinnista.

Satujen lukeminen oli omituista, koska luuli tietävänsä sen juonen, joka kuitenkin saattoi olla huomattavan erilainen kuin itselle tuttu versio. Muodoltaan sadut olivat aivan samanlaisia kuin nykyään, Perraultin sadut jopa alkoivat aina Olipa kerran. Vain lopun runomuotoinen opetus oli uutta ja teki opetuksesta välillä jopa vaikeamman ymmärtää, vanhan kielenkäytön ja tiukan runomuodon takia.

Psykopaatin mielessä

Yhdysvaltalaisen Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko ilmestyi vuonna 1991 saaden heti lajaa huomiota, useimmiten varsin negatiivista. Kirjan häikäilemätön väkivalta ja raiskaukset, ihmismielen synkinten salaisuuksien kuvaileminen, johtivat kirjan kieltämiseen Yhdysvalloissa, ja kielto tai tietyt rajoitukset mynnissä ovat vieläkin voimassa osassa Yhdysvaltain osavaltioista. Erkki Jukarainen suomensi teoksen vuodeksi 1993, ja suomennoksen julkaisi ensin Pikku-Idis ja myöhemmin Tammi.

Patrick Bateman on miljonääripankkiiri 1980-luvun New Yorkissa. Ulkoapäin Bateman vaikuttaa tavallisen ylimieliseltä ja arvostetulta hedonistilta. Vain hienoimmat ravintolat ja kalleimmat puvut kelpaavat herralle, puhumattakaan manikyyrin ja ylellisen peseytymisen tarpellisuudesta. Näitä Batemanin pinnallisia mieltymyksiä kuvataan kirjassa puudutavan tarkasti kun jokaisen henkilön jokaisen vaatekappaleen merkki ja malli ja muodikkuus määritellään, samoin kuin Batemanin uusimmat elektroniikkalaitteet ja peseytymistavat. Näistä kuvailuista tulee nykyään lähinnä huvittunut olo, kun kasetteja soittavat Walkmanit edustavat tekniikan uusinta uutta ja niiden ylivoimaisuutta korostetaan useampaan otteeseen.

Bateman ei silti tunnu löytävän täydellistä tyydytystä kuntoilusta, kasvohoidoista ja tyylivinkeistä, vaan hänen komean ulkokuorensa alta alkaa työntyä hyytävä, epäinhimillinen hahmo. Siirtyminen tähän tapahtuu hienovaraisesti. Ensimmäiset merkit Batemanin intohimosta väkivaltaan on raat videokasetit joita hän lainaa ja käyttää niiden paluttamista usein tekosyynä poistua ikävältä illalliselta. Seuraavana vuorossa on veristen lakanoiden ja pukujen pesulaan vieminen. Kirja etenee raakojen tekojen jatkumona, kirjan edetessä inhimillisyys jää yhä kauemmas taakse ja teot käyvät verisemmiksi ja niitä kuvaillaan yksityiskohtaisemmin.

Patrick käy tyypilisesti illallisilla ystäviensä kanssa, ja miljonäärien tyyliin heidän suurin ongelmansa on löytää kaikkien mielestä paras ravintola. Heillä on tapana vetää kokaa ja iskeä piukkabodyja illalla, mikä sopii erinomaisesti Batemanin yöllisiin suunnitelmiin. Hän vie piukkabodyja kotiin, raiskaa heidät ja lopulta kiduttaa ja tappaa. Hän toteuttaa sairaita fantasioitaan paitsi leikkelemällä eläviltä naisilta huulia ja sukuelimiä myös kokkaamalla ruumiista ruokaa itselleen ja harrastamalla nekrofiliaa.

Bateman tunnustaa harrastamansa raakuudet useampaan otteeseen kesken keskustelun ystävilleen, jotka kuitenkin laittavat kommentit Batemanin erinomaisen, mutta kummallisen, huumorintajun piikkiin. Hän jopa tunnustaa kaikki tekonsa puhelinvastaajaan, mutta kukaan ei ota häntä tosissaa. Minämuodossa kirjoitettu kirja pyrkii kuvailemaan realistisesti vainoharhaisen murhaajan ajatusmaailmaa, joka toisinaan vaikuttaa lähes riippuvuuttaan katuvalta, vain muuttuakseen seuraavassa hetkessä taas verenhimoiseksi. Batemanin harhat ihmisenmuotoisesta vakoilevasta puistonpenkistä ja pankkiautomaatista, joka käskee tappamaan kissoja herättää ajatuksia tapahtuiko murhat vain Patrickin päässä.

Kirjan lähinnä naisiin kohdistuva väkivalta ja sen erityisen suora kuvaaminen on herättänyt keskustelua, etenkin feministit ovat pitäneet kirjaa mauttomana. Kirja kuitenkin vain peilaa nyky-yhteiskunnan välinpitämättömyyttä julmuutta kohtaan. Paljon kohuttu kirja lopulta vain nostaa esille yhteiskunnan ongelmia liioitellen ja ironisoiden.

Vaikka kirjan ajatus on mielenkiintoinen ja psykopaattimurhaajan maailman ei pitäisi olla pitkäveteinen, oli kirja minulle lievä pettymys. Batemanin pinnallisuutta kuvaava yksityiskohtainen vaatteiden määrittely ja loputtomat tyylivinkit olivat yksinkertaisesti unettavia, vähemmälläkin olisi saatu esitettyä päähenkilön kiinnostus merkkivaatteisiin. Tiivistettynä kirja olisi voinut olla oikeinkin hyvä, murhien kuvailu paitsi inhottaa, myös koukuttaa tehokkaasti. Ja kirja ehdottomasti tarttuu ajankohtaisiin ongelmiin, ja laittaa jokaisen miettimään yhteiskuntamme toimintaa.